Että jaksetaan taas viestiä nätisti

Lemmikkieläimistä kissa nukkuu toiseksi eniten, 14–20 tuntia vuorokaudessa. Nukkumisen määrässä kissan voittaa vain rotta, mutta rotta puolestaan häviää kissalle REM-unen määrässä.

Kun kissat nukkuvat, ne todella nukkuvat. Kissojen koko keho rentoutuu unta varten. Kissojen unisykli muistuttaa ihmistä eli kulkee nukahtamisen, kevyen unen, REM-unen ja syvän unen vaiheiden kautta kohti aivojen palautumista ja uudistumista.

Matelijoiden, merinisäkkäiden ja lintujen aivot taas nukkuvat vain puoliksi. Toinen aivopuolisko nukkuu, toinen valvoo. Siksi linnut pysyvät lentämään nukkuessaan.

Ikävä kyllä evoluutio ei ole vielä niin pitkällä, että ihmiset voisivat olla liikenteessä vain toisella aivopuoliskolla.

Ikävä kyllä ihmisten viestintää seuratessa näyttää siltä, että monet silti yrittävät ja luulevat jopa onnistuvansa.

Vuonna 2015 nähtiin eräitä kaikkien aikojen hienoimpia kampanjoita ja muita viestinnällisiä ulostuloja. Jos Star Wars -faneja on uskominen, nähtiin kaikkien aikojen hienoin elokuvakin. Kirjallisuus lähti nousuun kohti (toivottavasti) seuraavaa kultakautta. Blogimaailma oli värikkäämpi kuin koskaan. Sähköinen viestintä oli monimuotoisempaa kuin koskaan. Kissavideoita oli enemmän kuin koskaan.

Kaiken hyvän ja kauniinkin huomioiden viestintävuosi 2015 jää historiaan vihapuheen ja muiden uskomattomien aivopierujen vuotena. Autoalan ikoni Volkswagen valehteli asiakkailleen, ja sen housut kintuissa narautettu johto syytti koko sotkusta työntekijöitä. Brasiliassa länkytettiin jotain, kun piti estää huikean ympäristötuhon eskaloitumista. Yhdysvalloissa jouduttiin häpeämään viihdesisällöksi lokeroitua presidentinvaalikampanjaa. Suomen hallituksessakin yksi jos toinen ministeri lasketteli tragikoomista tuubaa.

Keskustelupalstojen ja uutisten kommenttiosioiden sisällöstä ei viitsi edes aloittaa. Varmasti riittää, kun sanoo, että ne teettävät paljon töitä poliisille.

On aika houkuttelevaa yhdistää havainnot viestintäkentältä tietoon siitä, että länsimaiset ihmiset nukkuvat vähemmän ja huonommin kuin koskaan. Kiitos siitä esimerkiksi mediatekniikalle, joka antaa meille mahdollisuuden viestiä sängystä sen sijaan, että tekisimme siellä jotain kivampaa ja hyödyllisempää.

Eiköhän oteta ensi vuonna mallia kissoista ja tehdä niin, että ensin nukutaan hyvin ja sitten vasta viestitään taas. Sosiaalisessa mediassa alkolukkoakin tarpeellisempi apuväline olisi unimittari, joka univajetta näyttäessään lukitsisi tietokoneen ja mobiililaitteiden näppäimistöt. Tätä kilkettä odotellessa jää oikeustoimikelpoisten aikuisten ihan omalle vastuulle päättää, milloin ei ole enää kommunikaatiokunnossa.

Kissat eivät jätä nukkumista väliin. Kissat eivät myöskään koskaan selittele.  

Rentouttavaa joululomaa. Ensi vuonna jatkamme aiheesta selittely. (Se ei ole tyylikästä silloinkaan.)

Pakkien antamisen (ja saamisen) jalo taito

Näin pikkujouluaikaan jos koskaan on paikallaan ottaa koppia kissojen viestinnästä.

Kaikki tuntevat ilmiön: kissa makaa sylissä, ottaa mukavampaa asentoa, kehrääminen voimistuu tasaisesti, ja koko olemus sanoo: ”Tämä on maailman parasta. Mä voisin olla tässä ikuisesti.”

Ja sitten yhtäkkiä: ”Eiku mä menenkin tonne.”

Niine hyvineen kissa hyppää lattialle ja twistailee jonnekin toimittamaan jotakin yhdentekevää asiaa. Tai pahimmassa tapauksessa käy ensin kiinni silittävään käteen, raapaisee tai puraisee ja sitten poistuu.

Ihminen istuu haavia auki ja ahdistuu. Mikä helvetti meni vikaan?

Ei mikään. Kissa vain muutti mielensä. Kyllästyi ja keksi jotain muuta. Sillä ei ole mitään tarvetta peitellä tai selitellä kyllästymistään. Se vain lähtee tai raapaisemalla ilmoittaa, että nyt on kiintiö täynnä, ja sinä urpo olisit voinut huomata sen jo viimeistä edellisen silityksen kohdalla.

Otetaan tästä leikkaus kaunopuheiseen kollegaani, joka tokaisi eilen: “Tässä maassa on suurempi synti sanoa että paska on paskaa kuin tehdä paskaa.” Varsin totta.

Kun kissalle tarjotaan paskaa konvehtina tai kun kissan konvehti muuttuu paskaksi, se torjuu sen aina. Entä me ihmiset? Emme niinkään. Moni inhoaa kissoja yksinkertaisesti siksi, ettei kestä torjuntaa. Ja moni ei torju koskaan, ettei saa hankalan tyypin mainetta.

Pikkujoulukausi on torjunnan huippusesonki. Opetellaan siis torjumaan rehellisesti ja ottamaan torjunta vastaan kuin mikä tahansa nyrkinisku leukaan. Eihän se kivalta tunnu kummastakaan osapuolesta, mutta mitkä ovat vaihtoehdot?

Jos et torju, päädyt jatkoille tyypin kanssa, joka roikkuu toisella kädellä hiuksissasi ja toisella hapuilee vuosikertakonjakkipulloasi.

Jos et osaa ottaa torjuntaa vastaan, joku päätyy twittaamaan jatkoilta kuvan sinusta saatesanoilla: ”Tämä sääliö ei hyväksy eitä vastaukseksi. Välttäkää kuin vakuutusasiamiestä.”

Jos et uskalla tulla torjutuksi, et päädy jatkoille kenenkään kanssa.

Inhimilliset avaukset juhlatilanteissa noudattavat suppilomallia. Noin 25 torjuntaa ja yksi osuma. Yrittäkää edes. Virhearviosta pääsee kyllä eroon tekemällä niin kuin kissa tekisi.

Mallia mestariviestijältä

Lupasin edellisessä blogikirjoituksessani, että kerron, miksi kissamme Tomppa ja Elmeri menevät ykkösellä kuljetusboksiin ja lähtevät vastaan hangoittelematta eläinlääkäriin.

Ensin yleiset faktat pöytään. Kissat ovat reviirisidonnaisia. Eläinlääkärireissua varten ne repäistään omilta hoodeiltaan, survotaan ahtaaseen koppiin jossa ei voi paeta eikä juuri puolustautuakaan ja kuskataan meluisassa kulkupelissä paikkaan, joka on täynnä vieraiden kissojen hajuja. Tutkimushuoneessa haisee vielä lisäksi kaikenlaisilta tököteiltä. Siellä väännetään, käännetään ja puristellaan. Takapuoleen saa helposti rokotuspiikin tai kuumemittarin. Ja jos huonosti käy, seuraavan kerran herätessä huomaa, että terhakoiden kivesten sijasta häntäpäässä on enää tyhjät säkit.

Tunnusluvuiltaan eläinlääkärin vastaanotto on siis kissojen maanpäällinen helvetti.

Meidän kissojemme henkilääkärin vastaanotto ei ole. Siellä vaikuttavat kaikki edellä mainitut lainalaisuudet ihan siinä missä muuallakin. Ainoa ero on eläinlääkärimme mestarillisessa viestinnässä.

Eläinlääkärimme toivottaa aina molemmat kissamme tervetulleiksi vastaanotolle, vaikka vain toinen olisi kipeänä. Kun hän hakee meidät odotushuoneesta, hän nostaa kuljetusboksin kasvojensa eteen ja livertelee kaikenlaista mukavaa kissoillemme koko matkan tutkimushuoneeseen. Ääni muistuttaa jollakin tavalla sitä kujerrusta, jolla kissaemot kutsuvat poikasiaan.

Pohjustuksesta huolimattakin jätkiä jännittää. Tompan ja Elmerin polkuanturat jättävät tutkimuspöydän mustaan kumipäällysteeseen märät hikiläiskät. Mieheni kämmenistä jää samanlaiset mutta isommat jäljet.

Siksi eläinlääkärimme nostaa ensin rauhallisemman Tompan syliinsä ja suukottelee, rapsuttelee, paijaa ja kehuu sitä. Tomppa ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin räpytellä tyytyväisenä silmiään. Lääkärillä ei ole kiirettä mihinkään. Hän näyttää siltä, että voisi suukotella siinä vaikka koko päivän.

Ja kuitenkin hän tekee suukkojen lomassa potilaalle täydellisen tarkastuksen ja kaikki toimenpiteet liikkein, jotka ovat melkein nopeampia kuin havaintokykymme. Ainakin Tompan havaintokyky, sillä vielä rokotuksen aikanakin se vaipuu hitaasti mutta varmasti kohti nirvanaa. Jos hellimisestä promillekin olisi feikkiä, kissa huomaisi sen ja havahtuisi.

Kun säikympi ja sähäkämpi Elmeri on nähnyt tämän esityksen, sekin suostuu mukisematta samaan käsittelyyn. Kissat saavat vielä loppusuukotukset, ja sitten lääkäri palauttaa ne pehmein käsin boksiinsa. Vastaanottoaikaa on vielä vartti jäljellä: sen aikana käymme yhdessä läpi ruokinnan, mahdolliset diagnoosit ja hoidot, muut kuulumiset ja hyvinvointivinkit. Lähtiäisiksi halaamme.

Miltäkö meistä omistajina tuntuu, kun kissojamme suukotellaan, hehkutetaan ja hoidetaan peittelemättömällä rakkaudella ja viimeistä huutoa olevin kissalääketieteen tiedoin ja taidoin? Ja kun omistajuuttamme tuetaan tepsivin hoidoin, juurta jaksaen perustelluilla ohjeilla, keskustelulla ja aidolla välittämisellä mitään vaivoja säästämättä?

Siltä, että on ihan sama, mitä laskussa lukee. Emme oman ja kissojemme oksitosiinipöllyn läpi erota kuitenkaan, missä kohdassa loppusumman desimaalipilkku on. (Se on kyllä aina oikeassa kohdassa, mutta kuten sanottu, ihan sama.)

Olisiko tässä opittavaa kaikille lääkäreille? On, ja kaikille, jotka haluavat tuottaa ylivoimaista palvelua. Kaikille, jotka ovat ihmisbisneksessä. Eli kaikille. Kun osaaminen on jo ylivertaista, loppu on tunnetilan luomista.

PS. Hyvä on. Älkää floodatko inboxiani. Kissaklinikka Felina ja Teija.

Ei kannata huijata, narahdat kuitenkin

- No niin. Nyt tarkkana. Ota nakki. Heitä pari palaa ensin tuohon kuljetuskassin viereen.

- Ja sitten kassiin sisälle?

- Just niin. Äläkä vaan sano sitä sanaa.

- Ai ”e-l-ä-i-n-l-ä-ä-k-ä-r-i”? Vai ”r-o-k-o-t-u-s”?

- Sillä lailla. Se onkin sitten sun homma hakea se tuolta vaatekaapin päältä.

No ei tietenkään. Kissa tuskin ymmärsi avainsanoja. Tutkijoilla on hyvin ristiriitaiset käsitykset siitä, miten kissat hahmottavat ihmisten puhetta. Näin siksi, että kissat eivät ole laumaeläimiä samalla tavalla kuin koirat. Syvällisemmin kesyyntyneillä koirilla on korkea motivaatio ihmisten puheen oppimiseen, ja niiden sanavarastoa on helppoa testata, koska tutun sanan kuullessaan koirat reagoivat.

Kissoja testattaessa ulos on yleensä ”reagoi itse”.

Karu totuus kissojen eläinlääkärireissuista on se, että ne tietävät mitä tuleman pitää viimeistään siinä vaiheessa, kun omistajat sopivat kuljetuskassin hakemisesta esiin paria päivää ennen lekurikeikkaa. Jo siinä kohdin annamme eleillämme kissoille kaikki onnistuneen käpälämäen valmisteluun tarvittavat tiedot. H-hetkellä paljastamme noin sadalla non-verbaalilla tavalla, että nyt on aika pötkiä pakoon.

Ihmisten hoksottimet eivät ole yhtä kehittyneitä kuin kissojen, joten ihmisten keskinäisestä viestinnästä näin aluksi pari päivänselvää merkkiä:

Pidä kännykkä näkyvillä ja käden ulottuvilla. Silloin kaikki palaverin osallistujat tietävät, että ainakaan heidän juttunsa eivät sinua kiinnosta.

Vastaa meilin kolmesta kysymyksestä vain yhteen. Kenellekään ei jää epäselväksi, ettei ole sinun hommasi ottaa selvää.

”Pari minuuttia, niin olen siellä!” Jos tosiaan olisit parin minuutin päässä täältä, voisit sanoa missä olet nyt. Et ole vielä edes lähtenyt.

”Palataan asiaan.” Tämä homma menikin sitten suoraan Ö-mappiin.

”Meillä on tässä nyt kaikenlaista…” Syvyys. Kadotus. Ikiyö.

”En kommentoi tällaista.” Kommentoit juuri.

"Asiakas on meille kaikki kaikessa." Niin varmasti. Aspanne ei ole vastannut varttituntiin.

Alun esimerkki eläinlääkäriin lähtemisestä oli muuten kuvitteellinen. Minun kissani menevät ykkösellä boksiin ja lähtevät eläinlääkäriin oikein mielellään. Se johtuu siitä, että niiden henkilääkäri on jedimestaritason viestijä – ja juuri siksi niiden henkilääkäri. Kaikkien pätevien eläinlääkärien joukosta kannattaa näet valita se, joka viestii parhaiten lahjomattomille potilailleen.

Kerron ensi viikolla, miten hän sen tekee.

Sano se tuoksuin

Ystävättäreni tuli kuukauden lomamatkalta Italiasta. Ensi töikseen hän haki kissansa hoitopaikasta kotiin. Sitten hän läväytti matkalaukkunsa auki ja kipaisi keittiöön keittämään kahvia. Kahvipaussin aikana keskelle matkalaukkua oli ilmestynyt kissanpissalammikko. Ystävätär kiikutti pesulaan ison kasan Dolce & Gabbanoita, Versaceja ja Roberto Cavalleja, joissa oli vielä hintalaput paikoillaan. Satojen eurojen pesulalaskun tuskaa lievittääkseen hän kertoi leikillään, että tämä oli kissan kosto.

Tavallaan. Paitsi että kissat eivät kosta. Niillä riittää pelisilmää ja pirunkuria, mutta toistaiseksi eläinten käyttäytymistiede on sitä mieltä, että kissat eivät kykene mennyttä ja tulevaa hahmottavaan käsitteelliseen ajatteluun.

Sen kyllä myöntää jo länsimainenkin tiedemies, että kissat kokevat monia, jotakuinkin samoja tunteita kuin me ihmiset. Ilo ja surua, pelkoa ja tuskaa, nautintoa ja kiintymystä.

Hajut ovat kissoille ennen kaikkea informaatiota. Hajuviesti saa kissat kokemaan myös tunnetiloja. Kissanpissaläikkä on siis kuin koko toimiston yhteisprintteriin unohtunut henkilökohtainen kirje: tärkeä kirjoittajalleen, täräyttävä ja tiedontäyteinen satunnaisillekin vastaanottajille.

Todennäköisesti tapahtumien kulku oli tämä: Kun ystävättäreni kissa palasi kuukauden poissaolon jälkeen reviirilleen, se tunsi olonsa vähän huteraksi. Tunnetta voimisti vieraita hajuja uhkuva matkalaukku. Kissa päätti ottaa tilanteen haltuun, levittää oman hajunsa myös territorionsa uusimpaan vaatekasaan ja siten ilmoittaa kuka on kingi. Voilà. Ja pesulà.

Me ihmiset olemme kissoihin verrattuina susisurkeita haistajia. Tuoksut ovat silti meillekin tärkeämpiä kuin tiedostammekaan: esimerkiksi dementiapotilaita tutkittaessa on huomattu, että tuoksuihin kytkeytyvät muistikuvat säilyvät vielä silloinkin, kun kaikki muu on jo mennyt.

Posti on siis oikeilla jäljillä #aistimarkkinointi-suoramarkkinointikampanjansa kanssa. Kampanja houkuttelee lähettämään tuoksuvia suoramarkkinointikirjeitä, ja sen yhtenä (keksittynä tai todellisena) case-esimerkkinä on kissoille suunnattu kissanhiekkamainos (http://kampanja.posti.fi/aistimarkkinointi/)

Kissanhiekka tuskin on edes kissojen mielestä järin kiinnostavaa, mutta kampanjavideossa kekseliäs kissanhiekkavalmistaja painattaa suoramarkkinointikirjeensä kissanmintulla silatulle paperille. Kissat eivät voi vastustaa kissanmintun huumaavaa tuoksua. Se on kissoille vaaraton nautintoaine, mutta saa ne pyörimään onnellisessa pöllyssä pitkin lattioita. Kun kissanminttumainoskirje kolahtaa postiluukusta, kissa poimii sen postipinosta, alkaa kiehnätä sen kanssa ja hieroo sen hajua itseensä. Ja mitä tekee kissan omistaja? Ainakin huomaa viestin. Voi hyvin olla, että ostaa hiekkaa, koska ”kissakin tykkää siitä”.

Viestijä. Varmista, että viestissäsi on tunteita ja tuoksuja. Ja saa siinä mielellään jotain sisältöäkin olla. Kissojen märkäfaksi sisältää aina molemmat.

Viekoittele, suostuttele, hurmaa

En laita viikonloppuisin herätyskelloa soimaan. Mitä suotta, kun saman asian ajaa tehokas karvavekkari.

Nuorempi kissamme Elmeri nukkuu kerällä polvitaipeissani. Lauantai- ja sunnuntaiaamuisin tasan seitsemältä se lähtee minua pitkin pääpuoleeni. Ensin se hieroo leukaperiään poskeani vasten. Sitten se puskee pehmoisella päällään nenääni. Ja kehrää koko ajan.

Sama suomeksi kissan elekielestä translitteroituna:

”Minä olen ihana Elmeri! Sinäkin olet ihana! Meillä on tässä ihana tiimi! Minusta on ihanaa helliä sinua! Tiedätkö, mikä myös on ihanaa?! Se, että sinusta on ihanaa nousta antamaan meille ihanaa aamiaisruokaa!”

Elmeri on varmistanut prosessinsa. Sängyn vieressä odottaa Tomppa, kaunis ja ylväs isovelikissa. Jos sattuisi käymään niin, etten kaikesta Elmeristä huolimatta herää, Tomppa hyppää tyynylleni ja alkaa nuolla otsaani. Ele on ihana, mutta fyysisesti lähellä hiekkapuhallusta. 

Vastaan siis kieltävästi uniprinssin kosintaan ja hyvästelen vuoteen lämmön. Kun kompuroin kohti keittiötä, kummallakin puolellani kulkee kissa, joka pitää jalastani kiinni tiukalla häntäotteella. Kun lapan raakoja siansisälmyksiä ruokakuppeihin, stereokehräys helisyttää ikkunoita. Kun kissat syövät, katselen sitä pää kallellaan ja tuumaan, että tätä se onnellisuus on.

Onnellisuusko? Jos joku muu haluaa herättää minut vapaapäivänä ennen auringonnousua, niin tervetuloa yrittämään. Onhan vakuutukset varmasti kunnossa?

Kissat eivät juuri puhu, mutta ne ovat hyvin kommunikatiivisia. Kun niillä on tarvis saada tahtonsa läpi, osumatarkkuus on 100/100. Tässä kolme syytä:

1. Kissat eivät pyydä. Ne eivät marise, kiristä, pelottele, uhkaile tai syyllistä. Ne viekoittelevat, suostuttelevat ja hurmaavat. Ne tietävät, että kaikessa viestinnässä on kyse insentiiveistä. Win-win on siis koko ajan ilmeinen. Perustyytyväisen kissan viesti on ihanaa, ei missään nimessä sapuskaa heti tai mouruan niin että Japani uppoaa!

2. Kissat viestivät tunteella. Osittain siksi, että niillä ei ole symbolifunktiota työkalupakissaan. Osittain siksi, että aamuseitsemältä järkeen vetoaminen olisi tuloksiltaan epävarmaa. 

3. Kissat rakentavat jatkuvasti yhteisöä. Viestintä muistuttaa, että olemme samaa porukkaa. Viesti palkitsee porukkaan kuuluvan. 

Ihmisten maailmassa parhaat osaavat saman: tuottavat houkuttelevia sisältöjä, kutkuttavat järjen lisäksi tunnetta ja rakentavat me-henkeä. Ihanaa.