Että jaksetaan taas viestiä nätisti

Lemmikkieläimistä kissa nukkuu toiseksi eniten, 14–20 tuntia vuorokaudessa. Nukkumisen määrässä kissan voittaa vain rotta, mutta rotta puolestaan häviää kissalle REM-unen määrässä.

Kun kissat nukkuvat, ne todella nukkuvat. Kissojen koko keho rentoutuu unta varten. Kissojen unisykli muistuttaa ihmistä eli kulkee nukahtamisen, kevyen unen, REM-unen ja syvän unen vaiheiden kautta kohti aivojen palautumista ja uudistumista.

Matelijoiden, merinisäkkäiden ja lintujen aivot taas nukkuvat vain puoliksi. Toinen aivopuolisko nukkuu, toinen valvoo. Siksi linnut pysyvät lentämään nukkuessaan.

Ikävä kyllä evoluutio ei ole vielä niin pitkällä, että ihmiset voisivat olla liikenteessä vain toisella aivopuoliskolla.

Ikävä kyllä ihmisten viestintää seuratessa näyttää siltä, että monet silti yrittävät ja luulevat jopa onnistuvansa.

Vuonna 2015 nähtiin eräitä kaikkien aikojen hienoimpia kampanjoita ja muita viestinnällisiä ulostuloja. Jos Star Wars -faneja on uskominen, nähtiin kaikkien aikojen hienoin elokuvakin. Kirjallisuus lähti nousuun kohti (toivottavasti) seuraavaa kultakautta. Blogimaailma oli värikkäämpi kuin koskaan. Sähköinen viestintä oli monimuotoisempaa kuin koskaan. Kissavideoita oli enemmän kuin koskaan.

Kaiken hyvän ja kauniinkin huomioiden viestintävuosi 2015 jää historiaan vihapuheen ja muiden uskomattomien aivopierujen vuotena. Autoalan ikoni Volkswagen valehteli asiakkailleen, ja sen housut kintuissa narautettu johto syytti koko sotkusta työntekijöitä. Brasiliassa länkytettiin jotain, kun piti estää huikean ympäristötuhon eskaloitumista. Yhdysvalloissa jouduttiin häpeämään viihdesisällöksi lokeroitua presidentinvaalikampanjaa. Suomen hallituksessakin yksi jos toinen ministeri lasketteli tragikoomista tuubaa.

Keskustelupalstojen ja uutisten kommenttiosioiden sisällöstä ei viitsi edes aloittaa. Varmasti riittää, kun sanoo, että ne teettävät paljon töitä poliisille.

On aika houkuttelevaa yhdistää havainnot viestintäkentältä tietoon siitä, että länsimaiset ihmiset nukkuvat vähemmän ja huonommin kuin koskaan. Kiitos siitä esimerkiksi mediatekniikalle, joka antaa meille mahdollisuuden viestiä sängystä sen sijaan, että tekisimme siellä jotain kivampaa ja hyödyllisempää.

Eiköhän oteta ensi vuonna mallia kissoista ja tehdä niin, että ensin nukutaan hyvin ja sitten vasta viestitään taas. Sosiaalisessa mediassa alkolukkoakin tarpeellisempi apuväline olisi unimittari, joka univajetta näyttäessään lukitsisi tietokoneen ja mobiililaitteiden näppäimistöt. Tätä kilkettä odotellessa jää oikeustoimikelpoisten aikuisten ihan omalle vastuulle päättää, milloin ei ole enää kommunikaatiokunnossa.

Kissat eivät jätä nukkumista väliin. Kissat eivät myöskään koskaan selittele.  

Rentouttavaa joululomaa. Ensi vuonna jatkamme aiheesta selittely. (Se ei ole tyylikästä silloinkaan.)

Pakkien antamisen (ja saamisen) jalo taito

Näin pikkujouluaikaan jos koskaan on paikallaan ottaa koppia kissojen viestinnästä.

Kaikki tuntevat ilmiön: kissa makaa sylissä, ottaa mukavampaa asentoa, kehrääminen voimistuu tasaisesti, ja koko olemus sanoo: ”Tämä on maailman parasta. Mä voisin olla tässä ikuisesti.”

Ja sitten yhtäkkiä: ”Eiku mä menenkin tonne.”

Niine hyvineen kissa hyppää lattialle ja twistailee jonnekin toimittamaan jotakin yhdentekevää asiaa. Tai pahimmassa tapauksessa käy ensin kiinni silittävään käteen, raapaisee tai puraisee ja sitten poistuu.

Ihminen istuu haavia auki ja ahdistuu. Mikä helvetti meni vikaan?

Ei mikään. Kissa vain muutti mielensä. Kyllästyi ja keksi jotain muuta. Sillä ei ole mitään tarvetta peitellä tai selitellä kyllästymistään. Se vain lähtee tai raapaisemalla ilmoittaa, että nyt on kiintiö täynnä, ja sinä urpo olisit voinut huomata sen jo viimeistä edellisen silityksen kohdalla.

Otetaan tästä leikkaus kaunopuheiseen kollegaani, joka tokaisi eilen: “Tässä maassa on suurempi synti sanoa että paska on paskaa kuin tehdä paskaa.” Varsin totta.

Kun kissalle tarjotaan paskaa konvehtina tai kun kissan konvehti muuttuu paskaksi, se torjuu sen aina. Entä me ihmiset? Emme niinkään. Moni inhoaa kissoja yksinkertaisesti siksi, ettei kestä torjuntaa. Ja moni ei torju koskaan, ettei saa hankalan tyypin mainetta.

Pikkujoulukausi on torjunnan huippusesonki. Opetellaan siis torjumaan rehellisesti ja ottamaan torjunta vastaan kuin mikä tahansa nyrkinisku leukaan. Eihän se kivalta tunnu kummastakaan osapuolesta, mutta mitkä ovat vaihtoehdot?

Jos et torju, päädyt jatkoille tyypin kanssa, joka roikkuu toisella kädellä hiuksissasi ja toisella hapuilee vuosikertakonjakkipulloasi.

Jos et osaa ottaa torjuntaa vastaan, joku päätyy twittaamaan jatkoilta kuvan sinusta saatesanoilla: ”Tämä sääliö ei hyväksy eitä vastaukseksi. Välttäkää kuin vakuutusasiamiestä.”

Jos et uskalla tulla torjutuksi, et päädy jatkoille kenenkään kanssa.

Inhimilliset avaukset juhlatilanteissa noudattavat suppilomallia. Noin 25 torjuntaa ja yksi osuma. Yrittäkää edes. Virhearviosta pääsee kyllä eroon tekemällä niin kuin kissa tekisi.

Mallia mestariviestijältä

Lupasin edellisessä blogikirjoituksessani, että kerron, miksi kissamme Tomppa ja Elmeri menevät ykkösellä kuljetusboksiin ja lähtevät vastaan hangoittelematta eläinlääkäriin.

Ensin yleiset faktat pöytään. Kissat ovat reviirisidonnaisia. Eläinlääkärireissua varten ne repäistään omilta hoodeiltaan, survotaan ahtaaseen koppiin jossa ei voi paeta eikä juuri puolustautuakaan ja kuskataan meluisassa kulkupelissä paikkaan, joka on täynnä vieraiden kissojen hajuja. Tutkimushuoneessa haisee vielä lisäksi kaikenlaisilta tököteiltä. Siellä väännetään, käännetään ja puristellaan. Takapuoleen saa helposti rokotuspiikin tai kuumemittarin. Ja jos huonosti käy, seuraavan kerran herätessä huomaa, että terhakoiden kivesten sijasta häntäpäässä on enää tyhjät säkit.

Tunnusluvuiltaan eläinlääkärin vastaanotto on siis kissojen maanpäällinen helvetti.

Meidän kissojemme henkilääkärin vastaanotto ei ole. Siellä vaikuttavat kaikki edellä mainitut lainalaisuudet ihan siinä missä muuallakin. Ainoa ero on eläinlääkärimme mestarillisessa viestinnässä.

Eläinlääkärimme toivottaa aina molemmat kissamme tervetulleiksi vastaanotolle, vaikka vain toinen olisi kipeänä. Kun hän hakee meidät odotushuoneesta, hän nostaa kuljetusboksin kasvojensa eteen ja livertelee kaikenlaista mukavaa kissoillemme koko matkan tutkimushuoneeseen. Ääni muistuttaa jollakin tavalla sitä kujerrusta, jolla kissaemot kutsuvat poikasiaan.

Pohjustuksesta huolimattakin jätkiä jännittää. Tompan ja Elmerin polkuanturat jättävät tutkimuspöydän mustaan kumipäällysteeseen märät hikiläiskät. Mieheni kämmenistä jää samanlaiset mutta isommat jäljet.

Siksi eläinlääkärimme nostaa ensin rauhallisemman Tompan syliinsä ja suukottelee, rapsuttelee, paijaa ja kehuu sitä. Tomppa ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin räpytellä tyytyväisenä silmiään. Lääkärillä ei ole kiirettä mihinkään. Hän näyttää siltä, että voisi suukotella siinä vaikka koko päivän.

Ja kuitenkin hän tekee suukkojen lomassa potilaalle täydellisen tarkastuksen ja kaikki toimenpiteet liikkein, jotka ovat melkein nopeampia kuin havaintokykymme. Ainakin Tompan havaintokyky, sillä vielä rokotuksen aikanakin se vaipuu hitaasti mutta varmasti kohti nirvanaa. Jos hellimisestä promillekin olisi feikkiä, kissa huomaisi sen ja havahtuisi.

Kun säikympi ja sähäkämpi Elmeri on nähnyt tämän esityksen, sekin suostuu mukisematta samaan käsittelyyn. Kissat saavat vielä loppusuukotukset, ja sitten lääkäri palauttaa ne pehmein käsin boksiinsa. Vastaanottoaikaa on vielä vartti jäljellä: sen aikana käymme yhdessä läpi ruokinnan, mahdolliset diagnoosit ja hoidot, muut kuulumiset ja hyvinvointivinkit. Lähtiäisiksi halaamme.

Miltäkö meistä omistajina tuntuu, kun kissojamme suukotellaan, hehkutetaan ja hoidetaan peittelemättömällä rakkaudella ja viimeistä huutoa olevin kissalääketieteen tiedoin ja taidoin? Ja kun omistajuuttamme tuetaan tepsivin hoidoin, juurta jaksaen perustelluilla ohjeilla, keskustelulla ja aidolla välittämisellä mitään vaivoja säästämättä?

Siltä, että on ihan sama, mitä laskussa lukee. Emme oman ja kissojemme oksitosiinipöllyn läpi erota kuitenkaan, missä kohdassa loppusumman desimaalipilkku on. (Se on kyllä aina oikeassa kohdassa, mutta kuten sanottu, ihan sama.)

Olisiko tässä opittavaa kaikille lääkäreille? On, ja kaikille, jotka haluavat tuottaa ylivoimaista palvelua. Kaikille, jotka ovat ihmisbisneksessä. Eli kaikille. Kun osaaminen on jo ylivertaista, loppu on tunnetilan luomista.

PS. Hyvä on. Älkää floodatko inboxiani. Kissaklinikka Felina ja Teija.