Mallia mestariviestijältä

Lupasin edellisessä blogikirjoituksessani, että kerron, miksi kissamme Tomppa ja Elmeri menevät ykkösellä kuljetusboksiin ja lähtevät vastaan hangoittelematta eläinlääkäriin.

Ensin yleiset faktat pöytään. Kissat ovat reviirisidonnaisia. Eläinlääkärireissua varten ne repäistään omilta hoodeiltaan, survotaan ahtaaseen koppiin jossa ei voi paeta eikä juuri puolustautuakaan ja kuskataan meluisassa kulkupelissä paikkaan, joka on täynnä vieraiden kissojen hajuja. Tutkimushuoneessa haisee vielä lisäksi kaikenlaisilta tököteiltä. Siellä väännetään, käännetään ja puristellaan. Takapuoleen saa helposti rokotuspiikin tai kuumemittarin. Ja jos huonosti käy, seuraavan kerran herätessä huomaa, että terhakoiden kivesten sijasta häntäpäässä on enää tyhjät säkit.

Tunnusluvuiltaan eläinlääkärin vastaanotto on siis kissojen maanpäällinen helvetti.

Meidän kissojemme henkilääkärin vastaanotto ei ole. Siellä vaikuttavat kaikki edellä mainitut lainalaisuudet ihan siinä missä muuallakin. Ainoa ero on eläinlääkärimme mestarillisessa viestinnässä.

Eläinlääkärimme toivottaa aina molemmat kissamme tervetulleiksi vastaanotolle, vaikka vain toinen olisi kipeänä. Kun hän hakee meidät odotushuoneesta, hän nostaa kuljetusboksin kasvojensa eteen ja livertelee kaikenlaista mukavaa kissoillemme koko matkan tutkimushuoneeseen. Ääni muistuttaa jollakin tavalla sitä kujerrusta, jolla kissaemot kutsuvat poikasiaan.

Pohjustuksesta huolimattakin jätkiä jännittää. Tompan ja Elmerin polkuanturat jättävät tutkimuspöydän mustaan kumipäällysteeseen märät hikiläiskät. Mieheni kämmenistä jää samanlaiset mutta isommat jäljet.

Siksi eläinlääkärimme nostaa ensin rauhallisemman Tompan syliinsä ja suukottelee, rapsuttelee, paijaa ja kehuu sitä. Tomppa ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin räpytellä tyytyväisenä silmiään. Lääkärillä ei ole kiirettä mihinkään. Hän näyttää siltä, että voisi suukotella siinä vaikka koko päivän.

Ja kuitenkin hän tekee suukkojen lomassa potilaalle täydellisen tarkastuksen ja kaikki toimenpiteet liikkein, jotka ovat melkein nopeampia kuin havaintokykymme. Ainakin Tompan havaintokyky, sillä vielä rokotuksen aikanakin se vaipuu hitaasti mutta varmasti kohti nirvanaa. Jos hellimisestä promillekin olisi feikkiä, kissa huomaisi sen ja havahtuisi.

Kun säikympi ja sähäkämpi Elmeri on nähnyt tämän esityksen, sekin suostuu mukisematta samaan käsittelyyn. Kissat saavat vielä loppusuukotukset, ja sitten lääkäri palauttaa ne pehmein käsin boksiinsa. Vastaanottoaikaa on vielä vartti jäljellä: sen aikana käymme yhdessä läpi ruokinnan, mahdolliset diagnoosit ja hoidot, muut kuulumiset ja hyvinvointivinkit. Lähtiäisiksi halaamme.

Miltäkö meistä omistajina tuntuu, kun kissojamme suukotellaan, hehkutetaan ja hoidetaan peittelemättömällä rakkaudella ja viimeistä huutoa olevin kissalääketieteen tiedoin ja taidoin? Ja kun omistajuuttamme tuetaan tepsivin hoidoin, juurta jaksaen perustelluilla ohjeilla, keskustelulla ja aidolla välittämisellä mitään vaivoja säästämättä?

Siltä, että on ihan sama, mitä laskussa lukee. Emme oman ja kissojemme oksitosiinipöllyn läpi erota kuitenkaan, missä kohdassa loppusumman desimaalipilkku on. (Se on kyllä aina oikeassa kohdassa, mutta kuten sanottu, ihan sama.)

Olisiko tässä opittavaa kaikille lääkäreille? On, ja kaikille, jotka haluavat tuottaa ylivoimaista palvelua. Kaikille, jotka ovat ihmisbisneksessä. Eli kaikille. Kun osaaminen on jo ylivertaista, loppu on tunnetilan luomista.

PS. Hyvä on. Älkää floodatko inboxiani. Kissaklinikka Felina ja Teija.