Lupasin
edellisessä blogikirjoituksessani, että kerron, miksi kissamme Tomppa ja Elmeri
menevät ykkösellä kuljetusboksiin ja lähtevät vastaan hangoittelematta
eläinlääkäriin.
Ensin yleiset
faktat pöytään. Kissat ovat reviirisidonnaisia. Eläinlääkärireissua varten ne
repäistään omilta hoodeiltaan, survotaan ahtaaseen koppiin jossa ei voi paeta
eikä juuri puolustautuakaan ja kuskataan meluisassa kulkupelissä paikkaan, joka
on täynnä vieraiden kissojen hajuja. Tutkimushuoneessa haisee vielä lisäksi
kaikenlaisilta tököteiltä. Siellä väännetään, käännetään ja puristellaan.
Takapuoleen saa helposti rokotuspiikin tai kuumemittarin. Ja jos huonosti käy,
seuraavan kerran herätessä huomaa, että terhakoiden kivesten sijasta
häntäpäässä on enää tyhjät säkit.
Tunnusluvuiltaan
eläinlääkärin vastaanotto on siis kissojen maanpäällinen helvetti.
Meidän
kissojemme henkilääkärin vastaanotto ei ole. Siellä vaikuttavat kaikki edellä
mainitut lainalaisuudet ihan siinä missä muuallakin. Ainoa ero on
eläinlääkärimme mestarillisessa viestinnässä.
Eläinlääkärimme
toivottaa aina molemmat kissamme tervetulleiksi vastaanotolle, vaikka vain
toinen olisi kipeänä. Kun hän hakee meidät odotushuoneesta, hän nostaa
kuljetusboksin kasvojensa eteen ja livertelee kaikenlaista mukavaa kissoillemme
koko matkan tutkimushuoneeseen. Ääni muistuttaa jollakin tavalla sitä
kujerrusta, jolla kissaemot kutsuvat poikasiaan.
Pohjustuksesta
huolimattakin jätkiä jännittää. Tompan ja Elmerin polkuanturat jättävät
tutkimuspöydän mustaan kumipäällysteeseen märät hikiläiskät. Mieheni kämmenistä
jää samanlaiset mutta isommat jäljet.
Siksi
eläinlääkärimme nostaa ensin rauhallisemman Tompan syliinsä ja suukottelee,
rapsuttelee, paijaa ja kehuu sitä. Tomppa ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin räpytellä
tyytyväisenä silmiään. Lääkärillä ei ole kiirettä mihinkään. Hän näyttää siltä,
että voisi suukotella siinä vaikka koko päivän.
Ja kuitenkin hän
tekee suukkojen lomassa potilaalle täydellisen tarkastuksen ja kaikki
toimenpiteet liikkein, jotka ovat melkein nopeampia kuin havaintokykymme.
Ainakin Tompan havaintokyky, sillä vielä rokotuksen aikanakin se vaipuu
hitaasti mutta varmasti kohti nirvanaa. Jos hellimisestä promillekin olisi
feikkiä, kissa huomaisi sen ja havahtuisi.
Kun säikympi ja
sähäkämpi Elmeri on nähnyt tämän esityksen, sekin suostuu mukisematta samaan
käsittelyyn. Kissat saavat vielä loppusuukotukset, ja sitten lääkäri palauttaa
ne pehmein käsin boksiinsa. Vastaanottoaikaa on vielä vartti jäljellä: sen
aikana käymme yhdessä läpi ruokinnan, mahdolliset diagnoosit ja hoidot, muut
kuulumiset ja hyvinvointivinkit. Lähtiäisiksi halaamme.
Miltäkö meistä
omistajina tuntuu, kun kissojamme suukotellaan, hehkutetaan ja hoidetaan peittelemättömällä
rakkaudella ja viimeistä huutoa olevin kissalääketieteen tiedoin ja taidoin? Ja
kun omistajuuttamme tuetaan tepsivin hoidoin, juurta jaksaen perustelluilla
ohjeilla, keskustelulla ja aidolla välittämisellä mitään vaivoja säästämättä?
Siltä, että on
ihan sama, mitä laskussa lukee. Emme oman ja kissojemme oksitosiinipöllyn läpi
erota kuitenkaan, missä kohdassa loppusumman desimaalipilkku on. (Se on kyllä aina
oikeassa kohdassa, mutta kuten sanottu, ihan sama.)
Olisiko tässä
opittavaa kaikille lääkäreille? On, ja kaikille, jotka haluavat tuottaa
ylivoimaista palvelua. Kaikille, jotka ovat ihmisbisneksessä. Eli kaikille. Kun
osaaminen on jo ylivertaista, loppu on tunnetilan luomista.
PS. Hyvä on.
Älkää floodatko inboxiani. Kissaklinikka Felina ja Teija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti